Miten kasvattajana hyödynnän luonnetestiä
Kirsti Lilja
Koirahistoriani
Minulla on ollut koiria koko aikuisikäni. Ensimmäiset koirani hankin lähinnä minua miellyttävän ulkomuodon ja rotuun liittyvän karisman takia. Minulla oli dalmatialainen, irlanninsusikoira ja walesinspringerspanieli. Kun mieheni kanssa ryhdyimme lampureiksi, hankin ensimmäisen koirani ajatellen käyttötarkoitusta. Meille tuli työlinjan bordercollie Max, jolla oli vahva paimennusvaisto. Max hoitikin työnsä kunnialla eläkeikään asti. Luonteeltaan se oli erittäin pehmeä koira, joka lopetti työt, jos minä hermostuin ja aloin karjumaan lampaille tai koiralle. Satapäisen lammaslauman kanssa tilanteet voivat olla joskus aika kaoottisia. Se ei myöskään työskennellyt muiden kuin minun kanssani. Maxin kanssa sain kokemusta siitä, miten vaativaa on erittäin pehmeän koiran kouluttaminen. Luonnetestissä Max ei käynyt. Eihän se olisi päässytkään, koska ei ollut Kennelliiton rekisterissä. Se tuskin olisi saanut luonnetestiä läpi, mutta se oli hyvä työkoira. Sen moottori oli uupumaton paimennusinto, jota luonnetestissä ei pystytä mittaamaan. Nykyisellä kokemuksellani en kuitenkaan olisi käyttänyt sitä missään tapauksessa siitokseen. Erittäin pehmyt koira on usein älykäs ja monella tapaa viehättävä. Mutta sen koulutus on vaativaa. Onnistuessaan siitä saa mieluisan, mutta ei koskaan täysin luotettavaa työkaveria. Huonot kokemukset tekevät siitä ongelmakoiran.
Maatiaiskotieläimet ovat aina olleet mielenkiintoni ja harrastukseni kohteena. 80-luvun lopussa perustimme Pilvilampaat-kehräämön Pyytivaaralle ja meillä oli pienimuotoinen maatiaiskotieläinpiha, jossa oli ruskeita ja harmaita suomenlampaita, suomenhevosia, maatiaiskanoja ja kyyttö. Haeskelin sinne sopivaa koiraa ja löysin paimensukuisen lapinkoiran, joka on suomenlapinkoiran erillinen kanta. Ensimmäinen koirani oli kokeneiden kasvattajien minulle neuvoma Irene. Siitä alkoi innostukseni ensin pitkäkarvaisten porokoirien jälkeläisiin ja myöhemmin myös lyhytkarvaiseen muunnokseen lapinporokoiraan.
Ensikokemukset tärkeitä
Ensimmäiseen luonnetestiin menin sattumalta. Joku koiraharrastaja kertoi siitä ja koska olin aloittanut kasvatustyön, olin innokas kokeilemaan kaikkea uutta. Irene oli ensimmäisiä suomenlapinkoiria, joka tuli Pohjois-Karjalassa testattavaksi. Silloin 1995 luonnetestissä kävi enimmäkseen perinteisiä palveluskoirarotuja. Meidät otettiin vastaan ennakkoluulottomasti ja tuomarit tuntuivat olevan aidosti kiinnostuneita. Kun saamani palaute oli kaikin puolin innostavaa, päätin viedä jatkossakin koirani luonnetestattavaksi. Pakko tunnustaa, että kokemattomana röyhistelin rintaani Irenen saamilla korkeilla pisteillä. Vasta pikkuhiljaa kokemuksen kautta olen oppinut suhtautumaan luonnetestiin analyyttisemmin.
Uusien rotujen tullessa luonnetestikokeisiin, tuomareiden suhtautuminen on ensiarvoisen tärkeää. Nettikeskusteluissa olen kuullut kommentteja, että jotkut tuomarit ovat katsoneet hieman nenänvartta pitkin ei-palveluskoirarotuista koirakkoa. Jos saksanpaimenkoirien, rotweilerien ja belgianpaimenkoirien keskellä testiin on tullut yksi pieni villakoira, koiran omistaja voi tuntea olonsa hieman yksinäiseksi ja on yliherkkä kaikille negatiivisille kommenteille.
Luonnetestissä ei saisi kuormittaa koiraa niin paljon, että siitä on haittaa sen myöhemmässä koulutuksessa tai elämässä tavallisena perhekoirana. Näkemykseni on, että esimerkiksi lapinkoira ja saksanpaimenkoira eroavat hyvin paljon terävyydessä ja siksi niitä ei tarvitse käsitellä samalla tavalla esimerkiksi seinäkokeessa, jossa katsotaan, kuinka koira puolustaa itseään. Tämä vaatii luonnetestituomareilta eri rotujen lukutaitoa ja tarkkaa koirasilmää.
Loppukeskustelu, jossa tuomarit antavat palautetta testistä, on hyvin tärkeä. Siinä tuomarit voivat selittää näkemyksiään, ettei arvio koirasta jäisi pelkiksi pisteiksi. Vaikka koiran testi ei olisi mennytkään läpi, koiran omistaja voi lähteä testistä tyytyväisenä ja uusia ajatuksia saaneena koiransa kanssa elämiseen, jos palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Minusta on ollut miellyttävää, että tuomareilla on aina ollut aikaa pohtia esimerkiksi paimenkoiran tyypillistä käytöstä luonnetestin eri osissa.
Mitä hyötyä kasvattajalle
Kaikki kasvattajat rotuun katsomatta sanovat, että luonne on tärkein. Mutta kuinka paljon he todella uhraavat kasvattiensa luonteen edes jossain määrin objektiiviseen arviointiin? Jos katsomme suomen valtarotuja ja otamme vaikka suomenlapinkoiran, joka on tällä hetkellä jo kymmenen suosituimman rodun joukossa ja pentuja syntyy noin tuhat vuodessa. Vuonna 2003 näyttelyssä kävi 1866 koiraa, luonnetestissä 12 ja poropaimennuskokeessa 25 lapinkoiraa.
Moni kasvattaja sanoo, että hän kykenee itse arvioimaan kasvattiensa ja siitoskoiriensa luonteet. Itse olen huomannut, että hyvin helposti sorrun tuttujen koirien arvioinneissa liikaan ymmärtämiseen. Se käyttäytyy noin, koska se on kokenut sitä ja sitä. Näen koirat useimmiten turvallisissa kotiympyröissä. Usein tietoni kasvattistani aikuisena perustuu koiran omistajan kertomaan. Siinä tulkintaa ja väärinymmärtämismahdollisuutta on jo tuplasti. Jos esimerkiksi kysyn, onko koira kova vai pehmeä, kuulija voi ymmärtää sen hyvin monella tavalla. Sitä paitsi koirammekin osaavat, ainakin lappalaiset, hämätä. Ensimmäinen koirani Irene oli minun edessäni hyvin nöyrä ja sille riitti yleensä pelkkä tuima vilkaisu, kun se jo tuli häntä heiluen mielistelemään, että enhän minä. Irene rähisi ja haastoi riitaa vieraille nartuille. Minun torumiseni kaikuivat kuuroille korville. Heti kun tilanne oli ohi, se taas esitti kuuliaista ja otti kiltisti nuhteet vastaan. Kun vein Irenen viisivuotiaana luonnetestiin, luulin että minulla on pehmeä narttu, joka ei pidä ja ehkä pelkääkin muita narttuja. Kun olin käynyt luonnetestissä, tiesin, että minulla on kohtuullisen kova narttu, joka luultavasti luuli, että minulla on ongelmia vieraiden narttukoirien kohtaamisessa. Sain tuomareilta ohjeita koiran koulutukseen. Kun en heltynyt Irenen alistuviin eleisiin, se hyväksyi minut heti pomoksi kaikissa tilanteissa ja oli siitä eteenpäin elämänsä loppuun melkein 15-vuotiaaksi meidän koiralaumamme oikeamielinen ja reilu johtajakoira. Verraton apulaiseni, kun opetin pentuja kunnioittamaan aikuisia koiria, seuraamaan ihmistä ja pysymään omalla pihalla.
Koiramaailmassa on kova kilpailu, kuka kasvattaa parhaita koiria. Kilpailun kääntöpuoli on ilkeät puheet, juorut ja negatiiviset jutut. Olen itsekin kokenut, että lapinporokoirakasvatuksen kantanarttuni luonteesta on yritetty levittää negatiivista tietoa. Kasvattaja on heikoilla, jos hän puolustaa omaa koiraansa tyyliin: "Minusta...". Mutta kun voin sanoa, että perehdy koirani ja sen jälkeläisten luonnetesteihin, minun ei tarvitse selitellä ja "koira-asiantuntija" mielipiteineen jää omaan arvoonsa.
Erityisen hyödyllinen luonnetesti on sijoitusnarttujen luonteen arvioinnissa. Osa sijoitusnartuistani menevät maalle perhekoiriksi eikä niillä varsinaisesti harrasteta mitään. Äskettäin testautin juuri tällaisen lapinkoiran, joka elää emonsa kanssa samassa perheessä. Tuumiskelin, onkohan koira liian heikkohermoinen siitokseen. Vein koiran luonnetestiin alle kolmivuotiaana. Tiesin, että se on hieman nuori ja kokematon ja tulee saamaan huonot pisteet, mutta halusin tietää, miten se kestää outoja, uusia tilanteita, kun sillä ei ole omaa emää ja perhettä tukenaan. Koira sai luonnetestistä arvion: toimintakyky pieni, terävyys ja puolustushalu pieni, taisteluhalu riittämätön, hieman rauhaton, kohtalaisen vilkas, hieman pehmyt ja mielistelevä. Koira on hyväntahtoinen ja ystävällinen, mutta koska kellahti tuomarin edessä lapinkoiramaisen mielistelevästi selälleen, menetti 30 pistettä ja sai vain 55 pluspistettä. Koira ei kuitenkaan koko testin aikana kuormittunut häiritsevästi ja selvitti sen reippaasti loppuun. Voin siis alkaa miettimään sille sulhasta, jolla pitää tietysti olla vähän enemmän toimintakykyä.
Yhteenvetona voin sanoa, että kasvattajalle luonnetestistä on hyötyä:
- oman kasvatustyönsä arviointiin ja siitosvalintojen suunnitteluun.
- pennunostajat ja siitosurosten hakijat saavat objektiivista tietoa vanhempien ja suvun koirien luonteista ja voivat paremmin tehdä valintoja.
- kasvattajalla on esittää faktatietoa huhupuheita vastaan.
- koiran itsensä takia, koulutuksessa ja elämässä
- kasvattaja voi kehittää omaa kykyään luonteiden arvioinnissa.
Mutta luonnetestiä ei saa ottaa liian vakavasti eikä ainakaan tuijotella vain pisteisiin. Minä olen kehottanut kasvattieni omistajia osallistumaan luonnetestiin ja menemään sinne seikkailumielellä kuin roolileikkiin. Itse pyrin seuraamaan kaikkien kasvattieni luonnetestin ja mielelläni katselen myös muiden koirien testausta.
Omat tavoitteeni
Minä en kasvata koiria johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaan tavoitteenani on kasvattaa hyvähermoisia, ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia koiria, jotka soveltuvat perhekoiriksi, harrastuksiin ja parhaat porojen paimentamiseen. Mielestäni olen pystynyt hyödyntämään luonnetestiä luodessani narttulinjoja, joissa pyrin haluamaani luonteeseen.
Paimensukuisen lähtönarttuni Irenen pentuja on testattu 6, 4 tytärtä ja 2 poikaa ja näiden jälkeläisiä 14 omaa kasvattiani sekä lisäksi 7 koiraa, joiden isä tai emä on kasvattini. Tämän aineiston perusteella voin jo hieman päätellä, mitä Irene ja sen tyttäret ja pojat periyttävät.
Laskin Irenen ja sen jälkeläisten luonnetestien osioiden prosentuaaliset osuudet. Toimintakyvyssä eniten 68% oli kohtuullista (+1), suurta (+2) oli 23 %. Tavoitteeni on suuri, mutta pienikin on riittävä. Terävyydessä oli koirissani 77% pientä (+1), loput kohtuullista (+3). Nämä ovat mielestäni myös poropaimenelle sopivimmat. Puolustushalussa koirani jakaantuivat kahtia, puolella oli puolustushalu kohtuullinen ja hillitty (+3) ja puolella pieni (+1). Toivotumpi on kohtuullinen, mutta seuraavaksi paras mielestäni pieni. Hermorakenteesta tyyppillisin hieman rauhaton (+1). Niitä oli 73 % ja loput olivat tavoittelemaani suhteellisen rauhallista (+2). Temperamentti koirillani oli joko kohtuullisen vilkas 55 % (+2) tai vilkas(+3). Molemmat ovat ihan ok, mutta itseäni mielyttää enemmän vilkas koira. Kovuudessa yli puolet kasvateistani on hieman pehmeitä (+1). Tavoittelen kohtuullisen kovaa (+3), joita oli 32 %. Luoksepäästävyys oli kasvateillani kunnossa. Luoksepäästäviä (+3) oli 86%, mielisteleviä (+1) 14% ja hieman pidättyviä (+2) yksi koira. Kasvattini ovat joko laukaisuvarmoja tai laukaisutottumattomia.
Taisteluhalussa olen asettanut kasvatustavoitteekseni kohtuullisen (+2). Tämä herätti kovasti keskustelua luonnetestituomareiden koulutuspäivillä Hauhossa, jossa olin puhumassa miten kasvattajana hyödynnän luonnetestiä. Useat luonnetestituomarit ihmettelivät, miksi en laita tavoittekseni parasta eli suurta (+3). Minusta nykyinen tapa mitata taistelutahtoa leukojen käytöllä repimisleikissä ja sen lisäksi muissa osioissa koiran olemuksella, tuottaa hyvälle poropaimenelle parhaassa mahdollisessa tapauksessa arvosanan kohtuullinen. Poropaimen ei saa olla suuri taistelija, vaan viisas taistelija, joka osaa antaa myös periksi, jos tokka on hajoamassa. Silloin koira viisaasti perääntyy ja antaa porojen rauhoittua, kunnes taas painostaa ne liikkeelle. Näin olen nähnyt toimivan muutamien hyvien paimentajien. Luonnetestissä ne ovat saaneet taisteluhalusta kohtuullisen. tai jotkut pienen (-1). Kukaan ei ole saanut +3. Omilla kasvateillani 55% taisteluhalu oli kohtuullinen ja 23% riittämätön (-2).
Lapinporokoirissa on testattu kantanarttuni Cikki, sen kolme tytärtä ja kaksi koiraa seuraavassa polvessa. Otos on vielä liian pieni mihinkään enempiin johtopäätöksiin. Odotan mielenkiinnolla jälkeläisten varttumista sopivaan ikään testattavaksi.
Suosittelen testausiäksi kolmea vuotta, mutta selvästi pehmeät koirat vien testiin vasta nelivuotiaina. Tavoitteeni ovat samat sekä suomenlapinkoiralle että lapinporokoiralle.
Ei yksin luonnetesti
Lapinporokoiran ja paimensukuisen lapinkoiran tekee erityiseksi niiden historia ja käyttötarkoitus. Niiden esi-isät ovat olleet saamelaisten poropaimenia. Tämä vuosisatainen historia, kumppanuus ihmisen kanssa laajoilla tuntureilla, jutaaminen tuhatpäisen porotokan kanssa, asuminen kodassa siidoissa, jotka muuttivat vuodenaikojen mukaan maisemaa ja ankara, vaativa työ, jossa koirat tekivät sen, minkä nyt tekevät poroaidat, kännykät, mönkijät, kelkat ja helikopterit, jalosti porokoirasta ainutlaatuisen. Parhaimmillaan siinä yhdistyy vahva yhteistyökyky, rohkeus ja kyky itsenäiseen työskentelyyn sekä erinomaiset paimennustaipumukset. On surullista, jos porotöiden muuttuessa menetämme tämän koiran. Siksi minusta on tärkeää vaalia koirien paimennusominaisuuksia.
Porokoirakerho ry järjesti vuonna 1995 ensimmäiset poropaimennuskokeet Utajärvellä. Koetta oli suunnittelemassa ja kehittämässä poromiehiä, jotka itse käyttäväöt työssään porokoiria. Olen itse ollut mukana jokaisessa kokeessa ja kisassa alusta lähtien joko osallistujana tai kuvaamassa ja tekemässä juttuja ja ennen kaikkea seuraamassa kasvattejani ja hakemassa siitosuroksia. Vuoden 2004 loppuun oli poropaimennuskokeessa käynyt 72 lapinporokoiraa, 110 suomenlapinkoiraa, joista paimensukuisia 92 koiraa. Omista kasvatesitani vuoden 2004 loppuun mennessä oli testattu paimensukuisista kolme lähtökoiraani ja 28 kasvattiani, lapinporokoirista kantanarttuni ja 6 kasvattiani.
Poropaimennuskoe on myös koiran luonnetesti. Koira joutuu siinä melko yllättävään tilanteeseen. Suurin osa koirista ei ole ennen nähnytkään poroja. Nyt se laitetaan yleensä yhtä kokemattoman isännän kanssa noin 3 hehtaarin metsäiseen aitaukseen porojen kanssa ja käsketään ajamaan sarvipäitä. Siinä tulee koiran toimintakyky testattua. Osa ei lähde isännän viereltä mihinkään, mutta suurin osa ryntää porojen perään. Aika paljon voi päätellä temperamentista koiran ajotavasta ja haukun laadusta. Terävyys ja kovuus tulee testattua, kun poro kääntyykin koiraa päin, voipa se iskeä koparallakin. Pehmyt koira lopettaa työt siihen. Tosin, jos koira on riittävän itsevarma, porot eivät viitsi edes testata näitä ominaisuuksia. Yhteistyö näkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun portti seuraavaan aitaukseen on avattu ja porot laukkovat sinne. Koira pitää saada pysähtymään portille. Taistelutahtoa testataan siinä, miten pitkään koira jaksaa tehdä töitä. Aina se ei testitilanteessa näy, mutta jos koiralle sattuu hankala parttio ja on aikaa, sen voi antaa tehdä pitkäänkin töitä. Koira joutuu siirtämään porot kolmen aina pienenevän aidan kautta kirnuun.
Jos koiralla on paimennusintoa, koira voi olla pehmyt ja se toimii silti hyvin porojen kanssa. Tärkeää on, että koiralla on paimennusinnon lisäksi myös hyvä haukku. Parhailla koirilla näyttää vielä olevan geeneissä taito käsitellä laumaa.
Luonnetestitermein sanottuna poropaimennukseen sopivin luonnekuvaus olisi mielestäni seuraava: kohtuullisen kova , suhteellisen rauhallinen, vilkas, paimennusinto yhdistettynä kohtuulliseen toimintakykyyn ja taistelutahtoon. Tällainen koira on haasteellisempi koulutettava kuin pehmyt koira, mutta siitä saisi varmasti kestävän ja luotettavan työkaverin.
