Lappalaisrotujen historiassa löytyy nopeita käännöksiä

Valokuvat ja teksti Kirsti Lilja
Piirrokset Laura Lilja
Kirjoitus on julkaistu Koiramme-lehdessä 3/2001

Kaikkien lappalaisalkuisten koirien tarinat lähtevät samoilta juurilta. Niiden kennelhistoria on vasta puoli vuosisataa vanha. Ihmiset ovat tehneet omia valintojaan, hylänneet ja hyväksyneet, kasvattaneet ja karsineet. On jalostettu kaksi rotua: suomenlapinkoira ja lapinporokoira. Vielä löytyy maatiaistaustaisia koiria.

Koiramaailmassakin on herätty huomaamaan monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen arvot. Säilyttäminen on aina vaikeampaa kuin jalostaminen. Ainakin osassa linjoista voisi säilyttää myös poropaimenelle tärkeitä käyttöominaisuuksia. Sehän nämä koirat tekee ainutlaatuisiksi. Näissä roduissa on vielä mahdollisuus.

Cuku, Cuku!

Cuku, cuku, huutelee saamelaispoika hiihdellessään kahden honkkelimaisen pentukoiran perässä pitkin tunturin alarinteitä. Rössökarvainen ajaa takaa närpiäkarvaista. Pakenijan vauhti kiihtyy, selät työskentelevät rytmikkäästi laukan tahtiin, hännät vatkaavat vauhtia kiivaammaksi.

Porokoiran tarina alkaa vuosisatojen takaa. Kun saamelaisten poronhoito kehittyi suurporotaloudeksi, tarvittiin koiraa avuksi pitämään tokkaa kasassa ja siirtämään paikasta toiseen. Parhaat porokoirat olivat arvostettuja apulaisia. Yhtä säälimättömän rankkaa työ oli sekä miehille että koirille. Siinä kehittyi vahva side koiran ja isännän välille. Käyttö ja ympäristö jalostivat ainutlaatuisen koirakannan. Paimenkoiran, joka pärjää jäätävässä tunturituulessa kovilla hangilla, upottavassa lumessa ja pahimpaan räkkäaikaan kesällä.

Luonteessa piti olla yhteistyöhalua, sinnikkyyttä, yhtä aikaa nöyryyttä ja kovuutta. Tuhansien porojen tokkia käsiteltäessä koiran piti pystyä myös itsenäisiin ratkaisuihin.

FL Aila Korhonen painottaa, että ennen vuotta 1959 oli vain yksi porokoira. Se oli maatiaiskoira ja siten ulkomuodoltaan vaihteleva. Kannassa esiintyi erittäin runsaasti pitkää karvaa, riippuvia korvanpäitä, pitkää runkoa, joka sai koirat näyttämään "matalilta" ja alhaalla kannettua suoraa häntää.

Esimerkiksi Mikkonen kuvailee näitä samoja piirteitään kirjoituksessaan Koiramme-lehdessä vuodelta 1937. On löydetty runsaasti piirroksia ja valokuvia sekä museoviraston että saamelaismuseo Siidan arkistoista, jotka tukevat näitä näkemyksiä. Siidassa Inarissa on paljon mielenkiintoisia vanhoja kuvia yleisön nähtävillä.

Sota ja sodan jälkeen riehunut penikkatauti hävitti paljon alkuperäistä maatiaisporokoirakantaa Suomen Lapissa. Mutta koska siihen aikaa koira oli vielä välttämätön apulainen porohoitotyössä, haettiin hyviä koiria kaukaakin Norjan ja Ruotsin puolelta. Koirakanta levisi myös avioliittojen ja muuttajien mukana.

Menesjärveläinen

Vuoden 1959 porokoirakatselmuksessa "löydettiin" Elli ja Matti Jomppasen kasvattama menesjärveläinen koirasuku.

Kennelliiton katsastajat ihastuivat Jomppasen koirien yhtenäisyyteen. Kannassa oli myös pitkäkarvaisia. Lyhytkarvaisia yksilöitä löydettiin muualtakin Lapista. Kuviteltiin niiden edustavan erillistä lyhytkarvaista rotua, vaikka porokoirissa oli sekä lyhyt- että pitkäkarvaisia, jopa samassa pentueessa.

Siitä alkoi menesjärveläisen. lyhytkarvaisen ja väriltään nelisilmäisen (musta ruskein merkein) porokoiran eriyttäminen omaksi rodukseen. Kannan kuuluisin edustaja ja lapinporokoirajalostuksen merkittävä esi-isä oli Menes-Lappi, joka kruunattiin jopa Messukeskuksen näyttelyn BIS-koiraksi Helsingissä.

Suomen Kennelliiton johdolla tehtiin vuodesta 1959 lähtien koirien tarkastuksia Sodankylän, Kittilän, Inarin, Enontekiön, Muonion ja Utsjoen pitäjien alueella. Mukana olivat mm. kenraaliluutnantti Olli Korhonen, agronomi Pauli Sipilä, kapteeni Eino Takkunen ja maisteri V.I. Mikkonen. Vuonna 1966 saatiin aikaiseksi ensimmäinen poroa paimentavan koiran rotumääritelmä eli rotumerkit.

Kortiston puhdistus

20 vuotta aiemmin, vuonna 1946 oli toinen Suomen kenneljärjestöistä, Suomen Kennelklubi, jo vahvistanut rotumääritelmän lapinpaimenkoiralle. Rotu tunnetaan paremmin nimellä kukonharjulainen. Esikuvana oli todennäköisesti tunturialueen isoraajainen porokoira, mutta lähtökoirien alkuperä ei ollut Lapin työkoirissa.

Kun Kennelliitto ja Kennelklubi yhdistyivät 1962, rekisteröitiin valitettavasti myös vuosien 59-61 tarkastusretkillä löydetyt menesjärveläiset kukonharjulaisen lapinpaimenkoiran rekisteriin.

Sekaannusta alettiin selvittää neljän vuoden kuluttua, jolloin menesjärveläinen sai omat rotumerkit.

Vuonna 1967 menesjärveläiselle avattiin oma rekisteri ja rodulle annettiin nimeksi lapinporokoira. Lapinpaimenkoiranimestä jätettiin pois sana paimen ja vanhaan rekisteriin jäänyt kukonharjulaiskanta sai nimekseen lapinkoira.

Ristiäiskahveja vietettiin Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Mukana olivat Olli Korhonen ja Veli Mikkonen. Filosofian lisensiaatti Aila Korhonen kertoo kuunnelleensa päätöstä höröllä korvin. Hän oli siihen aikaan kovasti innostunut lapinporokoirista ja saanut vuotta aiemmin Matti Kuivilalta oman kantanarttunsa Piken.

Aila Korhonen jatkaa kertomustaan: -Oli muuan pikku ongelma. Kukonharjulaiset ja lapinporokoirat oli tarkoitus erottaa näyttelyissä karvanlaadun mukaan. Kukonharjulainen varsinkin oli maaseudun koira, jota ei paljon näyttelyissä näkynyt. Lyhyt karva oli dominantti, joten risteytyksistä sopi odottaa lyhytkarvaisia puoliverisiä. Se oli minusta alkuun ihan ok, koska en tiennyt kukonharjulaisista mitään. Ajattelin, että ne oli tuotu Lapista kuten lapinporokoiratkin. Vähän aikaa sitten edettiinkin tähän malliin.

-Sitten sain arvovaltaiselta taholta Kennelliitosta uutta tietoa kukonharjulaisista. Sillä ei ollut näyttöä paimennuksesta, sitä vastoin takana oli varmaa karhukoiraa ja samojedia. Menin itse kortistoon ja plarasin joka siunaaman kortin taaksepäin 40-luvulle enkä löytänyt kuin viisi kantakoiraa. Yksi niistä oli keskeistä sukua edustanut karjalankarhukoira, toinen rekisteröity samojedi, loput kolme tuntematonta alkuperää olleita koiria Pellosta ja savukoskelta, ei tunturialueelta, porokoiran kotiseudulta, kertoo Aila Korhonen.

- Aloin pommittaa Kennelliittoa vaatimuksella tehdä ero suoraan kortistossa polveutumisen perusteella. Jauhoin ja jauhoin melkein kaksi vuotta ja lopulta lupa heltisi. Iskin kiinni kortistoon.

-Risteytymiä ja takaisinristeytymiä oli tapahtunut kahdeksan vuoden ajan. Ensimmäisen polven risteytyksiä, joilla toinen vanhemmista oli kukonharjulainen ja toinen menesjärveläinen, löysin kaikkiaan 191 kpl. Ne siirtyivät automaattisesti lapinkoiran puolelle. Kolmeneljännes menesjärveläiset ja kukonharjulaiset jätin kummatkin omille puolilleen.

- Yhteensä kukonharjulaisia oli noiden vuosien aikana merkitty 535 ja menesjärveläisiä 499 koiraa. Näin kukonharjulaisiin tuli aika paljon pohjoisesta tuotujen menesjärveläistä verta ja lapinporokoirien puolelle jäi joukko neljänneskukonharjulaisia. Nämä eivät kuitenkaan edenneet kannassa, vaan putosivat pois, muistaa Aila Korhonen.

Pitkäkarvaiset porokoirat

70-luvun alussa kokoonnuttiin jälleen Bulevardille. Marri Vainiolla oli kukonharjulainen narttu ja Aila Korhosella oma kasvattinsa, pitkäkarvainen porokoira Velho Huli, jonka isä oli Menes-Lappi ja emäkin menesjärveläistä sukua. Näitä esiteltiin Kennelliiton edustajille. Pian tämän jälkeen lapinkoirien rekisteri avattiin porokoirasukuisille pitkäkarvaisille koirille.

Rekisteriin siirrettiin ensin Y-rekisterin pitkäkarvaisia lapinporokoiria ja sitten suoraan Lapista pitkäkarvaisia porokoirataustaisia koiria.

Bulevardin esittelytilaisuudessa keskusteltiin myös kukonharjulaisten tulevaisuudesta. Kennelliitossa oli ollut suunnitelmia yhdistää se ruotsalaiseen lapphundiin. Mutta Ruotsissa eivät olleet kiinnostuneet. Turussa oli perustettu kukonharjulaisten tueksi Lapinkoirayhdistys, nykyisen Lappalaiskoirat ry:n edeltäjä.

Seurasi riitoja ja katkeruutta, kun porokoirasukuiset lapinkoirat alkoivat menestyä näyttelyissä. Pikkuhiljaa kukonharjulainen kanta hiipui. Jonkun verran sitä on jäljellä suomenlapinkoiran kannassa esimerkiksi paljon siitokseen käytetyn Lecibcin Torstin jälkeläisissä.

Inarilaissukuinen Velho Huli astui raattamalaisen kiiluvasilmäisen Ceepun 1973. Siitä syntyi etelän ensimmäinen pohjoista kantaa oleva lapinkoirapentue. Peski Ceepunhutsi, Ceepunhorti, Ceepunhaipa, Ceepunholti ja Ceepunhabbo olivat hämmästyttävän yhtenäisiä tyypiltään. Aikanaan kaikki saavuttivat muotovalion arvon. Ne olivat mallina 70-luvun lapinkoirille ja ovat edelleenkin paimensukuisille lapinkoirille. Tästä pentueesta alkoi Peski-kennelin menestys.

Lapinkoirasta suomenlapinkoiraksi

Aina 90-luvun puoleenväliin asti lapinporokoirien ja lapinkoirien rotujärjestönä on ollut Suomen Pystykorvajärjestö. Järjestön johdossa, tunnettujen ulkomuototuomareiden ja vaikuttajien keskuudessa haluttiin tehdä selvempi ero lapinkoiran ja lapinporokoiran välille. Lapinkoiran tyyppiä haluttiin muuttaa lyhytrunkoisemmaksi. Tästä alkoi näkyä merkkejä 70-luvun lopulla. Näyttelyissä alettiin suosia lyhytrunkoisempia, niukemmin kulmautuneita ja kippurahäntäisiä koiria. Koirilta vaadittiin pystykorvamaista terhakkuutta.

Esimerkkinä vanhaksi ja alkuperäiseksi väitetystä tyypistä näytettiin Lahden ulkomuototuomareiden ja lapinkoiraharrastajien kokouksessa mustaa, neliömäistä nenetsilaikan kuvaa venäläisestä kirjasta vuodelta 1960.

Käsivarren Lapista kotoisin oleva Kalikkakaula oli yksi merkittävimmistä jalostusuroksista, kun lapinkoiran tyyppiä muutettiin. Toinen oli Lecibsin Torsti. Nämä koirat ja niiden jälkeläiset nostettiin näyttelyissä malliyksilöiksi kun taas Peski-kennelin valiot saivat kolmosia.

Rotukirja oli edelleen avoin ja rotuun otettiinkin koiria, jotka toivat ulkonäköön haluttua komeutta. Näiden koirien taustoiksi merkittiin tuntematon. Rotuunotot tapahtuivat ulkonäön perusteella. Suosittiin selvästi lyhytrunkoisempia koiria, joiden häntä kiertyi tiukasti selälle.

Tietysti kantaan jäivät 70-luvulla rotuun otetut ja lukuisia Peski-kennelin kasvatteja. Mutta ulkomuodossa pyrittiin 80-luvulta lähtien selvästi erityyppiseen koiraan. Näin oli tehtävä, jos halusi menestyä näyttelyissä.

Ensimmäisen rotumääritelmän lapinkoira sai 1975. Sitä on tarkennettu vuosina 1982, -87 ja - 96. Nimi muuttui myöhemmin suomenlapinkoiraksi. Rodun suosio kasvoi nopeasti 80-luvulla ja ulkomuoto yhtenäistyi. Näyttelyissä suomenlapinkoiraryhmät suurenivat. Moni on ihastunut näyttäväturkkiseen, nallenaamaiseen kotimaiseen koirarotuun, joka on jo kymmenen suosituimman koirarodun joukossa.

Vuonna 1997 Lappalaiskoirat ry sai rotujärjestöoikeudet. Rotu on kansainvälisesti tunnettu, suosittu näyttelykoira. Se on luonteeltaan iloinen ja ystävällinen. Erinomainen harrastuskoira, jolla on myös palveluskoiraoikeudet.

Paimensukuinen lapinkoira

Alun perin monikaan 80-luvun alun kasvattajista ja koiraharrastajista ei hyväksynyt rodun ulkomuodon kehittämistä pystykorvamaisempaan suuntaan. Osa mukautui pikkuhiljaa tapahtuneeseen, osa jättäytyi Pystykorvajärjestön ulkopuolelle. Nämä perustivat vuonna 1981 Paimensukuisen Lapinkoiran Seura ry:n (PLS), joka otti tehtäväkseen säilyttää porokoirataustaisista kantakoirista polveutuvat koirat omana puhtaana linjanaan suomenlapinkoirarekisterin sisällä. He jatkoivat 70-luvun pohjoista kantaa olevien lapinkoirien kasvatusta. Nykyisen paimensukuisen lapinkoirakannan taustalta löytyy 24 kantakoiraa. Myöhemmin 1990-luvulla seura on hyväksynyt kantakoiriksi neljä uutta poronhoitoalueelta rotuun otettua suomenlapinkoiraa. Eli kaikki paimensukuiset lapinkoirat polveutuvat näistä 28 kantakoirasta.

Kaikkien vuosina 1973 - 2003 syntyneiden paimensukuisten lapinkoirien polveutuminen kantakoirista on selvitetty ja jokaiselle on laskettu kantakoiraprosentit. Veikko Liljan kehittämän tilaston avulla voidaan seurata kannan laajuutta ja kiinnittää huomiota uhanalisiin sukulinjoihin.

Ulkomuodossa pyritään paimenkoiramaisuuteen: pitkähkö runko, voimakkaat kulmaukset, viistot etukämmenet, matala-asentoinen häntä. Sallitaan ja säilytetään kaikki kannassa esiintyvät värit, kannukset, taittokorvat. Paimensukuinen lapinkoira on ulkomuodoltaan monimuotoinen.

Peski kennelin lopetettua lapinkoirien kasvatuksen 1980-luvun puoleen välin jälkeen paimensukuisten lapinkoirien syntyvyys laski alle viidenkymmenen pennun vuodessa, mutta on 80-luvun loppupuolelta lähtien noussut tasaisesti. Paimensukuiselle ei käynyt kuten kukonharjulaiselle aikanaan. Kasvattavia kennelnimiä on tällä hetkellä nelisenkymmentä ja pentuja on syntynyt jo useamman vuoden ajan yli 200. Paimensukuisten osuus suomenlapinkoiran kannasta vaihtelee välillä 20- 25%.

Viimeaikaisissa neuvotteluissa Lappalaiskoirat ry:n kanta on ollut, että paimensukuinen lapinkoira on vain suomenlapinkoiran yksi jalostuslinja. Kasvattajat voivat sekoittaa tai olla sekoittamatta linjoja vapaasti. PLS taas vaatii linjalleen virallista tunnustusta ja on ehdottomasti nykyisessä tilanteessa sekoittamista vastaan. PLS on esittänyt Kennelliitolle ja rotujärjestölle, että paimensukuiset lapinkoirat voitaisiin erottaa sovitulla kirjaintunnuksella rekisterikirjassa.

Lapinporokoiran hiljaiset vuodet

Lapinporokoira pysyi 80- ja 90-luvuilla pienen harrastajaporukan rotuna. Näyttelyissä se oli harvinainen 70- ja 80-luvulla. Tämän ajan merkittävin kasvattaja oli Marja Talvitien Toiskan kennel.

Rotu jäi komeaturkkisen suomenlapinkoiran varjoon. Olemukseltaan nöyränä paimenkoirana se ei useinkaan esiintynyt näyttelyissä edukseen ja pysyi harvinaisuutena, jota eivät tuomaritkaan niin hyvin tunteneet.

Koiraa markkinoitiin osittain väärälle kohderyhmälle. Koska lapinporokoiran turkki on säänkestävä, sitä mainostettiin sopivana piha- ja ulkokoirana. Saamelaisten kodassa löytyi aina lämmin nurkkaus porokoiralle. Mutta nykyaikaisissa kodeissa ei aina löytynyt. Paimenkoira kaipaa ihmisen seuraa. Yhteistyö ja keskinäinen ymmärrys kehittyvät vain yhdessä eläessä. Perhekoirana lapinporokoira on rauhallinen. Se tyytyy makailemaan hieman syrjässä pitäen kuitenkin koko ajan silmällä laumaansa.

Lappalaiskoirat ry on myös lapinporokoiran rotujärjestö. 1990-luvun lopulla lapinporokoira sai palveluskoiraoikeudet. Asiaa ajoivat nuoret, innokkaat lappalaiskoiraharrastajat, jotka olivat menestyneet koiriensa kanssa agilityssa ja tokossa. Samat harrastajat jatkoivat myös palveluskoiralajeissa. Hyvät koirat ja niiden ohjaajat veivät uusien palveluskoirarotujen suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran mainetta eteenpäin. Nykyään lapinporokoiran pennuista ovat kiinnostuneita ihmiset, jotka etsivät tervettä, työintoista ja yhteistyöhaluista koiraa. Pentujen määrä on kasvanut jo jonkun aikaa ja niitä on syntynyt 2000-luvun puolella jo noin 200 vuosittain.

Porokoiratutkimus

Porokoiratutkimuksen suunnittelivat, toteuttivat ja lopettivat Aila Korhonen ja Marri Vainio vuosina 1974-1984. Tavoitteenaan oli kasvattaa poromiehille työkoiria moottorikelkka-ajan tarpeisiin. Projektia tuki stipendeillä Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto ja Paliskuntain yhdistys.

Lähtökantana olivat luoteisten paliskuntien parhaat käytössä olevat porokoirat, joilla käytiin astuttamassa narttuja. Pennut syntyivät etelässä. Nartut sijoitettiin etelään perheisiin ja kaikki urokset menivät poromiehille. Työkoirasta saadun palautteen mukaan kasvatusta jatkettiin porotyössä menestyneiden urosten siskoilla. Poronhoitoalueelle he toimittivat kaikkiaan 140 urosta, joista 95 kokeiltiin paimenessa.

Porokoiratutkimus irrottautui Kennelliitosta 1974. Syiksi Aila Korhonen kertoo, että pohjoisessa "kennelkoirat" eivät oikein olleet maineessa. Saman totesi Paliskuntain yhdistyksen tutkija Antero Hakala 80-luvun alussa. Kennelliitto rekisteröi rotuunotettujen vanhemmat tuntemattomina. Poromiehet halusivat tietää, kenen koirista koira polveutui. Kasvattajat joutuivat joka tapauksessa kirjoittamaan polveutumis- ja käyttötaustat itse papereihin.

Aila Korhosen mukaan ehkä kuitenkin tärkein syy Kennelliiton ja tutkimuksen väliseen pesäeroon oli se, että Kennelliitto ei rekisteröinyt kuin tyypillisen "menesjärveläisen" värisiä koiria. Esimerkiksi Kennelliiton tarkastuksessa 1975 hylättiin porokoira Luuhki, joka oli väritykseltään hallava, kranssikaulainen ja läsipäinen. Se oli tyypillinen karasjokinen, isäänsä tullut ja hieman pitempikarvainenkin. Tarkastuksessa kyllä kerrottiin Juho Perttolalle ja Olli Korhoselle, että Luuhki on aivan ensiluokkainen porokoira, todella tähti, kuten oli isänsäkin ennen sitä. Emän velikin oli laadukas porokoira. Luuhkin kolmesta pojasta tuli porokoiratutkimuksen kärkipään uroksia.

Tutkimuksen kiihkein aika osui 70 - 80-lukujen vaihteeseen, jolloin eniten koiraa käyttäneiden viiden paliskunnan (Käsivarsi, Näkkälä, Kyrö, Muonio ja Jääskö) koirista noin 40 % oli porokoiratutkimuksen koiria. Tästä joukosta tulivat kaikki paliskuntien hyviksi tai erinomaisiksi mainitut. Porokoiratutkimukset koirat olivat enimmäkseen lyhytkarvaisia, koska sen ajan poromiehet pitivät lyhytkarvaisia koiria sopivampina.

Porokoiratutkimus lopetettiin, koska 80-luvulla koiran käyttö koko ajan väheni. Enimmäkseen haluttiin vain kelkasta haukkujia ja siihen ei näin suurta jalostusprojektia tarvittu. Aila Korhonen on pitänyt kantaa hengissä muutamalla pentueella hyviä, älykkäitä koiria.

Joitakin porokoiratutkimuksen koiria ja niiden jälkeläisiä on otettu rotuunoton kautta lapinporokoirarekisteriin.

Rotuunotto

Rotuunotot ovat jatkuneet aina vuoteen 1998 lähes joka vuosi. Ne ovat tapahtuneet yleensä poronhoitoalueella. Niissä on otettu vuosittain noin kymmenkunta lapinporokoiraa rotuun. Suomenlapinkoiria on ollut rotuunotoissa selvästi vähemmän. Rotuunotossa on aina kaksi rotuunotto-oikeudet omaavaa ulkomuototuomaria. Lähinnä tarkastellaan koiran tyyppiä ja ulkonäköä.

Lapinporokoirakannassa on 90-luvulla käytetty runsaasti rotuun otettuja jalostusyksilöitä. Jalostuksessa on syntynyt muutama valtalinja. Kun linjan koirat ovat menestyneet kelvollisesti näyttelyssä ja olleet tyypiltään yhtenäisiä, moni kasvattaja on jatkanut samoilla suvuilla. Tämä samojen sukulinjojen käyttö on vastaavasti syrjäyttänyt pienessä kannassa paljon geeniainesta.

Poromiehet eivät ole kovin innokkaita rekisteröimään koiriansa. Lapista löytyy vielä pitkänlinjan puhtaiden porokoirasukujen kasvattajia, joiden koirat ovat Kennelliiton rekisterin ulkopuolella. Tällaisia kasvattajia on ainakin Sodankylän alueella, mahdollisesti Käsivarressa ja Norjan puolella. Kautokeino on viimeisiä alueita, joissa koiraa todella käytetään vielä suurten tokkien paimennuksessa.

Myös etelään on kulkeutunut muutama porokoirasukuinen, rekisteröimätön koira. Koko ajan mahdollisuus saada tämä arvokas geeniaines talteen pienenee. Rekisterien ulkopuolella kantojen säilyminen on riippuvainen kasvattajan innostuksesta ja tunnollisuudesta sukujen kirjaamisessa. Siksi olisi toivottavaa saada kaikki lappalaisalkuiset koirat jonkin rekisteröintijärjestelmän piiriin.

Rotuunotot ovat nyt olleet muutaman vuoden pysähdyksissä. Paraikaa tehdään selvitystyötä sekä Lappalaiskoirissa että Kennelliitossa rotuunottokäytännöstä. Moni porokoiran ystävä toivoisi, että rotuunottoa vielä jatkettaisiin jokunen vuosi. Käytäntöä voisi kehittää niin, että koirien polveutumiset ja käyttöominaisuudet tutkittaisiin tarkemmin. Sen sijaan vähemmän voisi kiinnittää huomiota sellaisiin helposti jalostettaviin ulkomuotoseikkoihin kuin väritys, korvien asento, kunhan koiran perusrakenne on oikea.

2000-luvun poropaimen

Vuodesta 1995 Porokoirakerho ry on järjestänyt joka vuosi, kevättalvella, poropaimennuskokeen ja kilpailun porohoitoalueella. Järjestelyissä ovat olleet mukana vuorossa olevan paliskunnan miehet ja naiset Tuomareina ovat toimineet kokeneet, koiria työssään käyttävät poromiehet.

Poropaimennuskokeen on hyväksytysti suorittanut vuoteen 2000 mennessä kaikkiaan 112 koiraa, joista suomenlapinkoiria 58, ruotsinlapinkoiria 1, lapinporokoiria 39 ja rekisteröimättömiä porokoiria 13. Suomenlapinkoirista 50 on ollut paimensukuista. Suurella osalla koirista on todettu jonkinlaisia taipumuksia. Parhaat yksilöt ovat käsitelleet laumaa kokonaisuutena, palauttaneet karkulaiset. Ne osaavat käyttää haukkua oikein. Myös laumankiertämistaipumusta on havaittu. Kilpailujen taso on koko ajan noussut. Kärkeen sijoittuneiden koirien voisi kuvitella pärjäävän koulutettuna oikeassa porotyössä.

Suomenlapinkoiraa, myös paimensukuisia, on kasvatettu pitkään perhekoirana etelässä. Kasvattajat eivät ole voineet eivätkä välttämättä halunneetkaan kiinnittää huomiota paimennusominaisuuksiin. Silti se tuntuu säilyneen kannassa melko hyvin. Paimensukuinen lapinkoira on kuitenkin enemmän suksiajan poropaimen. Se pitää tiiviisti yhteyttä isäntäänsä ja eikä ole niin nopea kuin lapinporokoirat. Lapinporokoirista löytyykin työkoiratyyppi, jota voisi kutsua helikopteripaimentajaksi. Vauhdikas, väsymätön ja vähän kovapäinen.

Paliskuntainyhdistyksessä on vuonna 1997 kirjattu poromiehillä olevan käytössään 490 porokoiraa. Tieto perustuu Ritva Hannunniemi-Pulskan tutkimukseen Koiran käyttö poronhoitotyössä ennen ja nyt - tulevaisuuden mahdollisuus. Koirien käyttö on hyvin vaihtelevaa. Osa on mukana töissä vain haukkumassa poroja kelkasta. Osaa käytetään peltoporojen karkotukseen. Mutta on poromiehiä, joilla koira on mukana töissä kaiken aikaa. Koirat kokoavat poroja metsässä ja tuntureilla. Auttavat tokan kuljetuksessa. Siirtävät niitä suurista aitauksista pienempiin. Ovat mukana pihaporojen hoidossa. Kiinnostus porokoiran käyttöön on lisääntymässä.

Käyttökoiria on monenlaisia. Poromiesten omia kasvatteja, usein rekisteröimättömiä. Kennelroduista eniten on lapinporokoiria, jokunen suomenlapinkoira ja paimensukuinen lapinkoira. On myös muita paimenkoirarotuja.

Lapin poromiesperheissä koiran tarve ja käyttö on muuttumassa. Suomenlapinkoira ja lapinporokoira soveltuvat erinomaisesti poromiehen ja -naisen kaveriksi ja apulaiseksi porojen hoitamisessa. Ne oppivat nopeasti, eivät ole aggressiivisia poroja kohtaan ja ennen kaikkea osaavat käyttää ääntään.

Lappalaisrotujen kasvatuksessa olisikin huolehdittava, että roduissa säilyisi tämä niille tyypillinen työväline. Komea haukku. Ei ole ollenkaan hullumpi ajatus, jonka Eino Takkunen esittää kirjoituksessaan Näkemykseni lapinporokoirasta (julkaistu SPJ 30 v, 1969): "Todellisen porokoiran olisi esim. näyttelykehässä isännän käskiessä haukuttava osoittaakseen aitoutensa."

Entäs nyt, porokoira?

Meillä on kaksi lappalaisalkuista koirarotua, lapinporokoira ja suomenlapinkoira. Viimemainitun rekisterin sisällä on yli 20 vuotta erillään kasvatettu paimensukuisten jalostuslinja. Näille kaikille pitäisi löytyä tilaa Suomenmaasta, jossa kaikkiaan 300 eri koirarotua. Jokainen kotimainen kanta on arvonsa ansainnut. Lisäksi Ruotsissa on ruotsinlapinkoira, jota kasvatetaan jonkun verran myös Suomessa. Mutta sen historian osaavat parhaiten kertoa ruotsalaiset.

Suomenlapinkoira on suuri kennelrotu. Kiinnostus ulkomailla sen harrastamiseen on kasvanut. Se soveltuu erinomaisesti vientikoiraksi suuren kantansa ja yhtenäisen ulkomuotonsa takia. Sillä on tukenaan vahva rotujärjestö, Lappalaiskoirat ry.

Paimensukuinen lapinkoiran seura viettää 20-vuotisjuhlia vuoden 2001 maaliskuussa. Paimensukuisten kasvattajat ja ystävät ovat valmiita yhteistyöhön kaikkiin suuntiin, jos he kokevat oman koiransa aseman turvatuksi.

Lapinporokoira tuntuu saaneen viime aikoina siivet selkäänsä. Mukaan on tullut paljon uusia innostuneita kasvattajia ja monet vanhat kokeneet jatkavat. Lapinporokoira on vielä nuori rotu. Osaavatko sen vaalijat ottaa opikseen virheistä, joita suositummat rodut ovat menestyksen huumassa tehneet? Vaikeampaa ja haasteellisempaa on säilyttää rodun käyttöominaisuudet kuin tehdä rodusta mahdollisimman nopeasti yhtenäinen ulkomuodoltaan. Kannassa on vielä tallella erinomaiset kyvyt moneen käyttöön. Se on nopea ja ketterä, pärjää Suomen sääoloissa, osaa käyttää hyvin nenäänsä. Lapinporokoira on kekseliäs ja nopeasti oppiva. Vielä on paljon mahdollisuuksia laajentaa geenikantaa, jos kasvattajat rohkeasti hakevat uusia sukulinjoja.

Porokoira, sekä rössö- että närpiäkarvainen jatkaa elämäänsä Lapissa. Sieltä se on vaeltanut ihmisten mukana etelään. Lähtenyt valloittamaan maailmaa. Jokaisella on oma tarinansa.

Jostakin vuosikymmenien takana löytyvät yhteiset sukulaiset. Niiltäkö on perua lappalaiskoirien kyky lumota ihmisensä? Koira ihastuttaa, koska se on luonnollinen. Se on sitkeä ja uupumaton kuin kaamos. Palavan uskollinen kuin Lapin kesän aurinko.

---

• Lapinporokoirasta ja suomenlapinkoirasta : Lappalaiskoirat ry
• Paimensukuisesta lapinkoirasta: Paimensukuisen Lapinkoiran Seura ry
• Paimensukuisen lapinkoiran suojeluohjelma
• Poropaimennustesteistä ja -kilpailuista yms.: Porokoirakerho ry
• Aila Korhonen:
  • Lapin paimenkoirien alkuperästä osa 1
    Koiramme-lehti 4/1968
  • Lapinkoirien alkuperästä osa 2
    Koiramme-lehti 4/1968
• Marikki Penttilä: Lapin koiria ja lapinkoiria Lapinkoiralehti Reviiri 3/1998
• Veikko Lilja: Paimensukuisen lapinkoiran kantakoiraprosentit, kaikki koirat vuoteen 2003
• Veikko Lilja: Lapinporokoirien kantakoiralaskelmat
• Antero Hakala: Suomen porokoirista, erityispainos Pystykorvasta 1/82 SPJ-FSK
• Ritva Hannunniemi-Pulska: Koiran käyttö poronhoitotyössä ennen ja nyt- tulevaisuuden mahdollisuus, Maa- ja metsätalousministerlö, maatalousosasto 1999
• Aila Korhonen ja Marri Vainio: Tutkimus porojen paimennuksessa käytettyjen koirien määrästä, käyttöarvosta, ikäjakaumasta ja suvusta Käsivarren, Näkkälän ja Kittilän Kyrön paliskunnissa kesällä 1974, Poromies-lehti 4/75
• Aila Korhonen ja Marri Ifström: Porokoiratutkimus, Tilastotietoja vuoden 1984 loppuun mennessä (moniste)
• Suomen Pystykorvajärjestö- Finska Spetsklubben ry 30 v, Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy 1968
• Lasse Tuominen: Poromiehen koira, Suomen Pystykorvajärjestö ry