Maatiaiskotieläimet ovat kehittyneet alueellisesti suppeilla alueilla ja niiden jalostaminen on ollut enemmänkin jalostumista, sopeutumista vallitseviin oloihin. Toisin kuin ankara tuotantokykyyn perustuva karsinta, joka jättää vain harvojen hyvätuottoisten yksilöiden geenit rotuun, maatiaiskannat tapahtuneista sukusiitoksista huolimatta säilyvät geneettisesti laajakirjoisina. Jonkin ominaisuuden osalta pitkälle jalostetulla tuotantoeläimellä ovat vastaavasti muut tuotantomahdollisuudet kadonneet. Esimerkiksi lihalampaat eivät ole niin sikiäviä eikä niillä ole niin hyviä emäominaisuuksia kuin puhtailla suomenlampailla. Samoin villan käyttöarvo on liharotuisilla lampailla vähäinen.
Maatiaiseläimellä on jalostusmahdollisuuksia moneen suuntaan. Ne vain eivät ole tehokkaassa käytössä. Näin maatiaiskotieläin on geenipankki, johon olosuhteiden muuttuessa voidaan aina palata. Umpikujaan ajauduttaessa voidaan jalostus aloittaa uudelleen.
Jos jalostuksesta voidaan yksinkertaistaen sanoa, että se on ominaisuuksien hävittämistä, niin maatiaisuus nykypäivänä on ominaisuuksien säilyttämistä ja uuden rikkaan elämän alku.
Suomalaisia alkuperäisrotuja ovat suomenhevonen, maatiaiskana, suomenlammas, itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarja, suomenvuohi ja pohjolan mehiläinen. Koiraroduista kotimaisia alkuperäisrotuja ovat suomenajokoira, suomenpystykorva, karjalankarhukoira, lapinporokoira ja suomenlapinkoira, jossa on erillisenä säilytetty paimensukuinen lapinkoira.
Perheemme elämään ovat aina kuuluneet eläimet tärkeänä osana. Pikkuhiljaa nimenomaan maatiaiskotieläimet ovat vieneet sydämemme. Meillä on tai on ollut suomenlampaita kaikissa väreissään, suomenhevosia, suomenvuohia, maatiaiskanoja, kyyttö, pohjolan tummia mehiläisiä, maatiaiskissoja, maatiaiskaneja, paimensukuisia lapinkoiria ja lapinporokoiria.
Nämä sivut on tehty kiitokseksi rakkaille maatiaisillemme.
Kirsti Hassinen (ent. Lilja) ja Veikko Lilja