kirjat

valokuvat


suakkunoita

Pilvipolun kennel


maatiaiset

sh-ori Pilven Poika




arkisto

yhteystiedot

Tunturien kautta eläkkeelle

Koko päivän ajoimme kohti pohjoista. Kittilän urheilukaupasta ostin fleecekerraston, Levin Alkosta rommia ja lakkalikööriä, Sonkamuotkasta villapipon. Halauksen sain kaupanpäälle. Illalla Kilpisjärvellä Saana selkäni takana katselin tuntureita, joille aamulla Norjan puolelta Rognlin kylän kautta suunnistaisimme.

Sirpan kanssa tuumasimme, että kyllä me tuoreet eläkeläiset pärjäämme. Aaro nostaa rinkat selkään ja Anne sitoo kengännauhat.

Muutamassa tunnissa nousimme Signaldalenista puurajan yläpuolelle. Jätimme laaksoon syöksyvän jylhän tunturipuron taaksemme.

Toisella tauolla ihmettelimme, mitä Mökö tuijottaa kiinnostuneena.

Mökö osoitti meille ahman. Olimme tuulen alapuolella ja saimme seurata pitkän tovin, kun se loikki tunturinrinnettä alas.

Ahmasta en lyhyellä objektiivillani saanut kuvaa. Olin tyytyväinen, että jaksoin kantaa painavan digijärjestelmäkamerani rinkan lantiovyölle pujotetussa kameralaukussa. Maisemat olivat hyvän kameran arvoiset.

Vaihteleva sää esitteli tunturit aina uudessa valossa. Lumoutuneena kuvasin tuntureihin heijastuvia sateenkaaria ja pilvien varjoja.

 

Kun saavuimme 12 km kapuamisen jälkeen Gabbon kivierämaahan noin 600 metrin korkeuteen, huuhdoimme rinkan aiheuttamat kolotukset Annen kanssa pieneen tunturilampeen putousten ja hiidenkirnujen välissä.

(Kuva: Anne Pantsu)

Olen tämän vuoden aikana monta kertaa havainnut, että jääkylmä vesi on paras ensiapu reumaan ja kolotuksiin.

 

Yön nukuimme mukavasti paksuilla patjoilla kerrossängyissä Gabbohyttanin varauskämpässä. Anne ja Mökö-koira nukkuivat teltassa.

 

Aamulla ylitimme Norjan ja Ruotsin rajan ja aloitimme nousun kohti Pältsan ja Moskkugaisin välissä olevaa satulaa, joka on 1070 metrin korkeudessa.

Nouseminen sujui mukavasti, vaikka rinkka painoi. Välillä huokaisin ja hiljennyin maisemaa katsellen.

Lumi houkutteli meidät laskemaan liukua.

Lumikentän vieressä kukki jääleinikki.

Satulalle noustuamme itään avautui laakso, jonne Moskkugaisi ja Pältsa levittelivät varpaitaan.

Teltat pystytimme Pältsan korkeimman huipun rinteelle noin 800 metrin korkeuteen. Sataa tihuutti.

Aamulla heräsin tapani mukaan muita varhemmin. Pitkään lepäilin rentona kuunnellen teltan vierestä virtaavan puron solinaa. Nousin, join vettä purosta ja sukelsin salaperäiseen usvalaaksoon kameroineni.

Silkkinen sumuhuivi kietoutui Pältsan kaulalle.

Vaelsin kosteaan laaksoon ja loikin värikkäiltä kiviltä toiselle Pältsapuron yli.

Istuin pitkään suurella kivellä. Haukan kirkaisu ylitti putouksen pauhun.

Palasin teltoille aamupuuron aikaan.

(Kuva: Aaro Raassina)

Kolmas vaelluspäivä edessä. Rinkan selkään nostaminen ja kantaminen sujui minulta jo rutiinilla. Teleskooppisauvat olivat hyvä hankinta ja lunastivat lopullisesti hintansa tulevassa kosken ylityksessä.

Laaksossa kukkivat monet tunturikasvit

Tunturikohokki

Tunturikissankello

Samaan aikaan ruska maalaili rinteitä.

Aaro miettii, pääsisikö tästä yli. Vähän pahalta näytti.

Anne ja Mökö menivät rohkeina ensimmäisinä ja me muut perässä.

Huh selvittiin ja jalat saivat ihanan raikkaan kylvyn.

Heti ylityspaikan jälkeen Bealcanvaggi äityi kiivaaksi koskeksi.

Olimme jälleen polulla määränpäänä Pältsanstuganin varauskämppä.

Kuvasin tuvan lähellä olevaa Pältsan putousta, joka oli vaikuttavin koskaan näkemäni.

Ilta-aurinko sai ruskan hehkumaan.

Illan kruunasi sauna ja hyvä peti.

Aamulla alkoi satumainen matka takaisin Gabbohyttanille Pältsan pohjoispuolta kiertäen pitkin harjumuodostelmaa, jota kutsuimme ”Kiinanmuuriksi”.

Harjun korkeimmalla kohdalla Vavrrat Vuopmilla meitä lähestyi mönkijä ja koira. Ruotsalainen poromies oli kokoamassa porojaan, jotka olivat laiduntaneet kesän Norjassa Jäämeren rannalla.

Porokoira oli kuusivuotias uros Pilku ja minun rakkaan kantanarttuni Cikkin sukulainen. Cikkin tuhkat olin kaksi vuotta sitten raskain sydämin ripotellut Kautokeinojokeen.

Pilkun katseessa näin terveiset Cikkiltä.

Lapin taika sai minut valtaansa.

 

 

 

 

 

 

Viimeisenä iltana Gabbolla herkuttelimme letuilla.

Ennen matkaa olin huolissani, näkisinkö kunnon ruskan. Viimeinen päivä tarjoili parastaan.

Kuva: Anne Pantsu

Tunturivalssi hyvän toveruuden ja ikimuistoisen, onnistuneen vaelluksen kunniaksi.

Meidän Paras-Pältsa ryhmä on paras. Kiitos Sirpa, Aaro ja Anne!

Kun aloitin kolme vuotta sitten laihduttamisen ja kuntoutuksen, asetin tavoitteeksi, että kykenisin tekemään pieniä viikonloppuvaelluksia. Nyt ovat läskit vaihtuneet rinkkaan ja tunturit kutsuvat. Ystävät ja kaipuu erämaihin ovat olleet kannustajinani.

Sirpa ja minä siirryimme eläkkeelle tunturien kautta.