(Kuva: Pirkko Arveli)
Syksyll� 2005 min� ja mieheni Veikko olimme monen uuden asian kynnyksell�. Yrityksemme Pilvilampaat oli myyty, nelj�st� lapsesta en�� nuorimmainen oli kotona. Meill� oli monta yhteist� innostuksen kohdetta: luonto, koirat, hevoset, valokuvaus ja kirjoittaminen. Olimme tunteneet toisemme 34 vuotta ja asuneet yhdess� 33 vuotta. Lokakuussa k�vimme laittamassa rakkaan korpikotimme It�l�n Kuhmossa talvikuntoon ja poikkesimme matkalla Otroskoskella.
Joulun j�lkeen 27.12.05 mieheni ilmoitti, ett� h�n haluaa erota. Ilmoitus tuli minulle t�ydellisen� yll�tyksen�. Me emme olleet kasvaneet toisistamme erilleen. Mutta olimmeko kasvaneet liikaa yhteen? Joulukuun viimeisen� p�iv�n� muutin sukunimeni Liljasta Hassiseksi. Samana p�iv�n� ostin uuden kameran Canon EOS 5D. Kamerasta tuli pelastajani. Sen kanssa jatkoin keskusteluja, jotka j�iv�t Veikon kanssa kesken. Kamera toimi muistina, peilin� ja ikkunana.
Avioliitossamme arvokasta oli ollut rinnalla kulkeminen ja luottamus vaikealla hetkell�.
Tammikuussa tapahtui onnettomuus. Ensimm�isen kerran jouduin tekem��n vaikean ratkaisun yksin, hylj�ttyn�.
Yhteisen el�m�mme aikana olimme asuneet monessa paikassa, joista minulle rakkaimmat olivat Hangossa Vuokkopaikka, Koskenp��ss� Nurmelan m�kki, R�ms��ss� Vuorelan m�kki, Valamossa Sillankorva, Pyytivaaralla Pilvilampaat ja Kuhmossa It�l�.
It�l�st� luopuminen oli syd�nt�raastavaa. Surullisinta oli tunne, ettei ollut en�� yhteisi� muistoja. Oli vain minun muistoni ja ik�v�ni.
Koirani Silva, Tsahpi ja Pipari pitiv�t minut liikkeell�. Pyytivaaran Pilvipolkua olin tallannut niiden kanssa 17 vuotta.
Kontioniemen maisemat, avarat j��kent�t ja uuden kodin sisustaminen lohduttivat.
Kev��ll� 2006 tapahtui paljon. Sijoituskoirani, lapinporokoiranarttuni Pilvipolun Kev�tpilkkeen kanssa hoidin maailmalle Maa-pennut, aloitin pitk�n kuntoutuksen Vuorelassa Siilinj�rvell�, kirjani Maatiaisten matkassa ilmestyi ja ostin uuden asunnon, kauniin kaksion ja alakerran ty�huoneen Impilinnasta. Hukutin suruni toimintaan.
Kes�ll� tein kuvausmatkan Vienan Karjalaan ja Solovetskin luostarisaarelle. Hyv�t haltiani etsiv�t minulle parhaat paikat, joita taikakamerani tallensi.
Perustin oman yrityksen Suakkunan.
Cikin tuhkat vein yst�v�ni Leenan kanssa Cikin syntysijoille Kautokeinoon.
Syksyll� suru tuli musiikin, runojen ja kuvien mukana. Suruni ei ollut katkeraa vaan haikeaa, kiitollista hyv�stij�tt��. Surusta oli tullut lohduttaja.
Luodut emme olleet toisillemme
Kev�t her�tti minut ja levottoman kaipauksen
Kes�ll�, kun erosta oli kulunut puolitoista vuotta, el�m�nn�lk� oli palannut. Tajusin, ett� minulle oli annettu tai paremminkin, ett� min� olin saavuttanut uuden mahdollisuuden. Lapseni ovat l�hteneet pes�st� ja el�v�t el�m��ns�. �itin� olen turvaihminen taustalla.
Villan tuoksussa kasvaneet Liljat
Ty�ni suhteenkin kaikki on mahdollista. Minulla on oikeus j��d� t�m�n lukuvuoden j�lkeen el�kkeelle opettajanty�st�, jos haluan. Mutta voin my�s jatkaa tai vaihtaa ty�paikkaa, jos haluan. Tunne on sama kuin nuorena ylioppilaana, jolloin melkein kaikki ovet olivat auki, mutta eniten houkutti se, joka oli vain raollaan.
Totta, ik�� on. Mutta kuntoni on parempi kuin oli nelikymppisen�. Kevyesti kuljen mets�polkuja, hypp��n ojien yli, veneeseen tai vaikka ratsaille. Olen laihtunut puoleen. Ihmettelen itsekin muuttunutta muotoani. Nautin uusista vaatteistani ja pukeutumisen v�rileikist�.
T�n��n syksyll� 2007 t�ll� suakkunalla on onnellinen loppu.
Huovutettu syd�meni kest�� eiv�tk� katkeruuden koiperhoset ole
tehneet sinne kolojaan.
Eih�n koiperhoset viihdy auringossa, tuulessa ja pakkasessa!
(Kuva: Raila Hagstr�m)
Kirsti